Mikä mättää, kun naisen euro ei olekaan euro?

Miesten ja naisten palkkojen eriarvoisuus ei häviä ennen kuin tunnistetaan ja tunnustetaan vääristymät ajattelussa, arvostuksessa ja järjestelmässä. Tutkijat odottavat valtiovallalta nykyistä painokkaampaa otetta.

Viime vuonna julkaistiin kaksi väitöskirjaa, joissa pureudutaan syvälle miesten ja naisten palkkojen eriarvoisuuskysymyksiin.

Tutkimuksessaan The Politics of Gender Pay Equity- Policy Mechanisms, Institutionalised Undervaluation, and Non-Decision Making Paula Koskinen Sandberg osoitti, että työmarkkinajärjestöjen valta vaikeuttaa tasa-arvopolitiikan toteuttamista.

Milja Saari pitää tutkimuksensa Samapalkkaisuus – neuvoteltu oikeus. Naisten ja miesten palkkaeriarvoisuus poliittisena ja oikeudellisena kysymyksenä korporatistisessa Suomessa tärkeimpänä johtopäätöksenä sitä, että samapalkkaisuuden politiikka tulee nähdä osana ihmisoikeuspolitiikkaa.

Molemmat toivovat, että tasa-arvoisen palkkauksen tavoittelussa toimet kääntyisivät jo rohkeasti suuriin asioihin ja päätöksiin pienen paikkaamisen ja parsimisen sijaan. Pyyhkeitä saa koko kolmikanta.

Mutta miksi se on niin vaikeaa?

Tasa-arvotyötä suunniteltaessa ja toimenpiteitä perusteltaessa puhutaan paljon hyödyistä, joita sen katsotaan tuottavan. Tasa-arvo nähdään yleisesti välineenä, jonka avulla voi nostaa kilpailukykyä, lisätä työn tehokkuutta sekä työmotivaatiota ja pidentää työuria. Sitä ei pidetä itseisarvona.

– Tasa-arvo työelämässä ei ole väline johonkin. Se on perus- ja ihmisoikeudellinen kysymys. Syrjimättömyys on absoluuttinen oikeus, Milja Saari sanoo painokkaasti.

Tasa-arvoa pitää hänen mukaansa lähteä katsomaan syrjinnän kieltoa koskevana asiana. Perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta vastaa viime kädessä valtiovalta.

– Koska syrjintä ihmis- ja perusoikeusrikkomuksena määrittyy oikeudellisessa kehyksessä, siitä ei voi neuvotella niin kuin palkoista ja eduista on totuttu neuvottelemaan.

Saari muistuttaa, että järjestöt ovat halunneet pitää työelämän tasa-arvokysymykset neuvoteltavina asioina eikä valtiovalta ole ottanut kantaakseen omaa vastuutaan samapalkkaisuusperiaatteen toteuttamisessa.

– Tämä on valittua laiskuutta valtiovallan taholta. Sukupuolittuminen on rakentunut ja rakentuu järjestöjen neuvottelupöydissä. Vaikka lainsäädäntöä onkin kehitetty, vaikutukset ovat jääneet vajavaisiksi, kun toimeenpanoon ei ole budjetoitu riittävästi.

– Kun tasa-arvoministeri sanoo, että palkkoja korotetaan vain hyvinä vuosina, valtio peittää vastuunsa palkkatasa-arvoasioissa, Milja Saari jatkaa.

Saari on myös havainnut, että tasa-arvolain samapalkkaisuusvelvoitteiden toteuttamista ei systemaattisesti valvota. Tasa-arvovaltuutettu pyytää työnantajilta tasa-arvosuunnittelua ja palkkakartoitusta koskevia tietoja vasta silloin, kun jo olemassa olevaa syrjintäepäilyä lähdetään selvittämään.

– Palkkojen eriarvoisuus on poliittinen kysymys. Sen ratkaisemiseen tarvitaan poliittista tahtoa ja merkittäviä poliittisia päätöksiä. Nyt keskeisinä toimijoina ovat työmarkkinajärjestöt, jotka keskittyvät oman reviirinsä puolustamiseen ja omien jäsentensä etujen ajamiseen, Paula Koskinen Sandberg sanoo.

Hän näkee, että vaikeiden, tasa-arvoa todella edistävien suurten päätösten sijaan on päädytty ratkomaan työpaikkatason kysymyksiä ja keskitytty sellaisiin toimenpiteisiin kuten tasa-arvosuunnitelmat ja palkkausjärjestelmät.

– Ongelman ydin ei kuitenkaan ole työpaikkakohtainen vaan eriarvoisuuden pohjalla vaikuttavat sukupuolittuneet rakenteet, jotka näin jäävät edelleen piiloon.

Miesten ja naisten työt

Ekonomistit selittävät miesten ja naisten palkkojen eroja sillä, että koulutus ja työmarkkinat ovat voimakkaasti jakautuneet mies- ja naisaloiksi. On miesten ja naisten töitä. Tähän sisältyy ajatus, että ihmisellä on vapaus valita ammattinsa ja ammattia valitseva on jo tietoinen palkkatasosta. Työmarkkinoiden sukupuolittuneesta eriytymisestä päästäisiin, jos naiset ja miehet saataisiin valitsemaan toisin. Todellista syrjintää on näiden tulkintojen mukaan vain vähän.  Samalla kannalla on myös Elinkeinoelämän keskusliitto.

Yksinkertaistaen voi siis sanoa, että koska insinöörialoilla tienataan enemmän kuin hoitoaloilla, asia ratkeaisi siten, että useammat miehet siirtyisivät hoitoaloille ja naiset insinöörialoille?

– Tosiasia on, että vaikka naisia onkin viime vuosikymmeninä siirtynyt miesvaltaisille aloille, miesten liikkuminen ´naisten töihin´ on ollut vähäistä. Asenteiden ja arvostusten muuttuminen on hidasta, Milja Saari toteaa.

Vaikka pikatietä vääristymien korjaamiseksi ei ole, jotain on nopeastikin tehtävissä, mikäli tahtoa riittää.

– Jos julkisen sektorin naisvaltaisten alojen palkkaukseen ei pystytä pian nykyistä rohkeammin puuttumaan niin, että palkat ovat kilpailukykyisiä vaatimustasoltaan ja henkiseltä ja fyysiseltä kuormitukseltaan vastaavien miesvaltaisten alojen kanssa, toimet eriytymisen vähentämiseksi jäävät pitkäksi aikaa vain puheiksi, Saari sanoo.

Samaa mieltä on Paula Koskinen Sandberg.

– Koska julkinen sektori, erityisesti kunnallinen, on kokoluokaltaan niin massiivinen, palkkojen tasavertaisuuteen johtavat toimenpiteet pitäisi voida keskittää sinne. Mutta nykyjärjestelmässä ei näytä olevan mahdollista, että muut ammattijärjestöt lähtisivät tukemaan yhden ammattiryhmän palkkoja nousuun.

Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL:n äskeistä vaatimusta palkkojen tuntuvasta korotuksesta tutkijat pitävät oikeansuuntaisena avauksena.

Samasta työstä on saatava sama palkka, sen ovat useimmat jo valmiita allekirjoittamaan. Koskinen Sandberg ja Saari korostavat lisäksi, että myös samanarvoisesta työstä on saatava sama palkka.

Palkkoja tulee voida vertailla eri töiden ja toimialojen välillä

Kysyttäessä suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että sosiaali- ja terveydenhuollossa, vanhusten hoidossa ja lastenhoidossa tehtävä työ on elintärkeää ja korvaamatonta. Arvostuksesta ei siis pitäisi olla pulaa.

Palkka maksetaan tehdystä työstä, ja euromäärän voisi ajatella osoittavan sitä, mikä arvo työllä on.

– Työn arvolla ei ole absoluuttista mittaria.  Arvo on aina sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittynyttä, Paula Koskinen Sandberg muistuttaa.

Eri ammateissa tehtävän työn vaativuuden vertailu ja suhteuttaminen palkkaan niin, että se on asenteista ja historian rasituksista vapaa, ei ole helppoa mutta ei mahdotontakaan.

Avainsanoja palkkaerojen korjaamisessa ovat tutkijoiden mielestä tunnistaa ja tunnustaa. On pystyttävä näkemään olemassa olevien luokitusten ja arvostusten taakse. Millainen yhteiskunta halutaan, millainen työmarkkina halutaan? Ja sanoa sitten ääneen, että meillä on vääristymä ajattelussa, arvostuksessa ja järjestelmässä.

– Jos oikeasti haluttaisiin edistää tasa-arvoista palkkausta, luottamusmiehillä pitäisi olla oikeus saada kaikkien palkkatiedot paikallisesti työnantajalta, Milja Saari toteaa.

Hänellä on suuri unelma.

– Eri liittojen luottamusmiehet istuvat saman pöydän ääreen keskustelemaan, miettimään ja katsomaan palkkatilannetta yli tehtävä- ja liittorajojen. Vähän pienempänä unelmanani hellin ajatusta siitä, että luottamusmiehet saisivat edes oman liittonsa tasolla palkkatiedot suoraan ja palkanosittain sukupuolen ja iän mukaan.

Saari näkee, että paikallinen sopiminen on uhka palkkatasa-arvolle erityisesti, jos luottamusmiehillä ei ole nykyistä parempia tiedonsaantioikeuksia.

Koskinen Sandberg ottaa esimerkkinä kuntasektorin.

– Kuntasektorilla on valtava määrä ihmisiä töissä, paljon erilaisia työtehtäviä, viisi päätyöehtosopimusta, hinnoitteluliitteitä, hinnoittelutunnuksia, erilaisia luokitteluja ja niin edelleen.  Jos pääsisimme vertaamaan kaikkien eri tehtävien palkkoja puolueettomilla mittareilla, olen varma, että sieltä löytyisi rakenteellista ja kulttuurista syrjintää.

Ammatinvalinta ei ole syy palkkaeriarvoon

Puhtaasti työmarkkinoiden sukupuoliseen eriytymiseen ja ammatinvalinnan vapauteen nojaava tulkinta miesten ja naisten palkkojen eroista jättää piiloon matalapalkkauksen taustalla yhä vaikuttavat kulttuuriin ja historiaan liittyvät tekijät, joista tärkeimpiä ovat naisen asema ja arvostus.

Paula Koskinen Sandberg muistuttaa, että työelämän sukupuolittuneisuus on peruja kaukaa historiasta. Naisille maksettiin vielä 1960-luvulla ihan virallisesti, työehtosopimusten mukaan, alempaa palkkaa. Ajateltiin, että miehet olivat perheen elättäjiä, siksi heillä piti olla suuremmat palkat. Naistyövoima oli edullisemman hintansa takia suosittua esimerkiksi teollisuudessa.

– Vaikka sukupuoleen perustuva palkkataulukkojärjestelmä on jo aikoja sitten purettu, ajattelu elää yhä vahvoina jäänteinä työelämän rakenteissa ja myös sopimusjärjestelmässä. Usein myös uusissa yhteisissä palkkataulukoissa naisten tehtävät sijoitettiin taulukon alaosaan. Naisten palkkataso normalisoitui alhaiseksi, Paula Koskinen Sandberg kertoo.

Naisilla on ollut yhteiskunnassa myös hoivaajan tehtävä.  Kun hyvinvointivaltio alkoi muodostua ja julkinen sektori kasvaa, erityisesti hoiva- ja kasvatusaloille syntyi suuri naisvaltainen työmarkkina.

– Aloja leimaa matalampi palkkataso verrattuna miesenemmistöiseen yksityiseen sektoriin. Erilainen palkkaus juontaa juurensa sukupuolittuneisiin käsityksiin naisten ja miesten roolista perheessä ja työelämässä.

Eri alojen palkkaerot ja työn arvostus juurtuivat syvälle hyvin monimutkaiseen työehtosopimusjärjestelmään. On syntynyt sekava vyyhti, jota yritetään selvittää oikomalla pieniä pätkiä.
Tasa-arvosta kyllä puhutaan…

Perhevapaiden uudistamisesta on tullut vuosittainen pakkopulla. Siitä puhutaan tänäkin keväänä. Puolueet ja työmarkkinajärjestöt kilpailevat ehdotuksillaan. Keskeisenä tavoitteena ehdotetuissa toimenpiteissä on parantaa naisten asemaa työmarkkinoilla.  Oikealla tavalla jaettujen ja mitoitettujen hoitovapaiden katsotaan tukevan naisten urakehitystä ja sitä kautta johtavan parempaan palkkaan ja korkeampaan eläkkeeseen.

Kuinka paljon äitiys- tai isyysvapaiden pituudella ja tasaisemmin jakamisella on oikeastaan merkitystä naisvaltaisten alojen alipalkkauksesta eroon pääsemisessä?

– Se vaikuttaa tietenkin omalta osaltaan tasa-arvoon yleisemmällä tasolla, mutta ei ole missään tapauksessa se keskeisin asia nimenomaan naisvaltaisten alojen matalapalkkakysymystä ratkaistaessa”, Paula Koskinen Sandberg vastaa.

– Koska isät käyttävät nyt heille korvamerkityt vapaat, mutta eivätpä juuri muuta, isien korvamerkittyjen vapaiden kasvattaminen on tasa-arvoteko, Milja Saari lisää.

Hän pitää vanhemmuuden tasaista jakamista todella merkityksellisenä asiana palkkatasa-arvon kannalta, mutta nais-ja miesvaltaisten alojen erilaista palkkauksellista arvostusta se ei hänen mielestään ratkaise.

Uusimmat käänteet työmarkkinapolitiikassa vetävät Milja Saaren mukaan mattoa tasa-arvopuheiden alta.

– Työnantajien irtisanoutuminen sopimusten yleissitovuudesta on joko harkitsematon tai erittäin harkittu teko. Myös Suomen malli, jossa vientialat määräisivät palkkojen tason, tarkoittaisi takapakkia naisvaltaisten alojen palkoille.

Sopimusyhteiskunta on aikamoisessa murroksessa.

– Meneillään on iso muutos, mutta ei se mitenkään automaattisesti tarkoita heikkenevää ammattiyhdistysliikettä. Jos halutaan, että ammattiyhdistysliike on jatkossakin merkittävä toimija, muutosta pitää tapahtua myös ammattiyhdistysliikkeen sisällä, Saari toteaa.

Teksti: Terttu Nurro
Kuva: Antti Sadinmaa

Jutun voi lukea myös 12. huhtikuuta ilmestyvästä Universitas -lehdestä. Jäsenet saavat lehtensä kotiin ja lehden sähköinen versio päivitetään sen ilmestyttyä YHL:n kotisivuille.