Hanska piti sivistysyliopistoissa vuonna 1986

Kun ruvetaan lakkoja muistelemaan, niin yliopistoissakin on oltu lakossa. Itselläni on takana ikimuistoiset seitsemän viikkoa Virkamiesliiton lakkoa vuonna 1986. Sitä valmisteltiin toista vuotta. Valtion virkamiehet suivaantuivat palkkojensa jälkeenjääneisyyteen ja virkojen vähyyteen. Yhteiseksi viestiksi kehiteltiin taisteluhansikkaasta ”hanska pitää”. Työpaikkani laatikoista löytyy yhä tarroja ja lakkovahtimerkkejä. Edellisenä vuonna harjoiteltiin jo lakkoa ja sen uhka roikkui ilmassa. Assistentti Fant soitti minulle ja olisimme ryhtyneet miettimään lakkovahtimiehityksiä eri oville, kun neuvottelut ratkesivat ja sopimukseen päästiin 1985. Tämän sopimuksen tulokset eivät kuitenkaan taanneet palkkakuopan täyttymistä, joten korjaustarve jäi kytemään.

Vuonna 1986 keväällä päästiin tositoimiin. Lakko alkoi huhtikuun toisena päivänä ja jatkui toukokuun 17. päivään. Toimin itse Helsingin yliopistossa ensimmäisen alueen lakkopäällikkönä ja miehitin seitsemän viikon ajan komentopaikalta lakkovahtipisteet: päärakennuksen, hallintorakennuksen, Porthanian ja yliopiston kirjaston.

Hauskojakin sattumuksia kävi käytännön ongelmia ratkoessa. Ensimmäisinä lakkopäivinä puhelin soi ja vaimo soitti tuohtuneena, kun hänen miehensä oli lakossa: ”miksi te ette painaneet tähän lehteen, ettei saa lakkoavustusta, jos ei ole lakossa”. Niinpä, miksi emme ohjeistaneet. Ohjeistaahan työnantajakin, että ei makseta palkkaa, jos olet lakossa.

Yhdistyksen lehdestä muistuu mieleeni yksi lakkopäivien vaikeimmista tehtävistäni. Olin päivystämässä yhdistyksen toimistossa, kun puhelin soi ja Yliopistopainon johtaja soitti. Yhdistyksen hallitus oli pitämässä kokousta toisaalla. Johtaja ilmoitti, että hän tarvitsee työntekijät töihin ensimmäisenä lakkopäivänä, että saadaan pari väitöskirjaa valmiiksi sekä yhdistyksen lehti, jossa oli lakko-ohjeet. Miksi tiedottaja vei lehden Yliopistopainoon, vaikka varoitimme, että aikataulu ei riitä sen painattamiseen? Jouduin yksin tekemään ratkaisun, että työntekijät menivät töihin. Aamulla minun oli mentävä painoon selittämään, miksi he olivat töissä ja muut lakossa. Vihainen luottamusmies pelotti, mutta selvisin tilanteesta.

Muistattehan, että vuonna 1986 ei ollut läppäreitä, kännyköitä eikä nettiä yleisessä käytössä, sähköpostin käyttöä harjoiteltiin. Yhdistyksen toimistossa oli yksi pöytätietokone, jossa oli tekstinkäsittelyohjelma Wordstar. Siitä huolimatta sana levisi ja lakkoavustukset maksettiin. Ihmiset kävivät ilmoittautumassa komentopaikalla viikoittain. Muistan yhden lakkolaisen, joka ilmestyi vasta neljännellä viikolla. Hän oli ollut mökillä, mutta rahat alkoivat loppua. Toinen lakkolainen tuli meuhkaamaan, että on tämä lakko kovaa, kun pitää maksaa lakkoveroa ja tämä avustus on niin pieni. No, väärinkäsityksiähän sattuu.

Olin tuolloin 32 vuotta sitten nuori, perheetön ihminen. Lakkoaika oli rattoisaa. Kevät edistyi. Aurinko porotti aina lämpimämmin ja hanska piti.

Satu Henttonen
Kirjoittaja on Yliopistojen ja tutkimusalan henkilöstöliitto YHL:n puheenjohtaja.