Työelämä muuttuu – kuinka suhtautua
Luterilaisen työmoraalin mukaan työnteko jalostaa ihmistä. Yksilö saa toteuttaa itseään palvelemalla lähimmäistään ja yhteiskuntaa arkisella työllään. Näin teoriassa, mutta käytännössä voi olla toisin. Rajut henkilöstövähennykset ja jatkuvat organisaatiouudistukset synnyttivät minussa hyvin negatiivisia ajatuksia, ja kuin varkain olinkin hyvin vakavien kysymysten äärellä. Nimittäin sellaisten kysymysten, joita en olisi ikinä uskonut joutuvani miettimään itsekseni. Onko työelämän laatu heikentynyt niin paljon, ettei työn tekemisessä ole enää mieltä?
Olen aina uskonut siihen, että ideaalimaailmassa työn tekemiseen motivoivat monet muutkin syyt kuin sen rahallinen vastine. Palkka tehdystä työstä rahoittaa ihmisen elämää, ja säännölliset tulot mahdollistavat paljon sellaisia asioita, jotka muuten jäisivät pelkiksi haaveiksi. Mutta silti. Ovatko työstäni selviytymisen edellyttämät ponnistukset kasvaneet niin vaativiksi – tai jopa kohtuuttomiksi – ettei työn tekemisessä ole enää mitään järkeä? Ja miten tähän on tultu?
Tätä ”työn tekemisen diiliä” ovat mielestäni heikentäneet seuraavat tekijät:
- rajut henkilöstövähennykset alati toistuvien yhteistoimintamenettelyiden kautta;
- jatkuvat uudistukset sekä organisaation rakenteissa, että alan säännöstössä ja toimintatavoissa;
- työn silppuuntuminen työsuhteista ja työtehtävien yksitoikkoistuminen;
- johdon ja suorittavan portaan etääntyminen toisistaan.
Rajut henkilöstösaneeraukset saavat nyt monet pelkäämään työsuhteensa jatkuvuuden puolesta, ja epävarmuuden tunne omasta tulevaisuudesta on yleistynyt laajasti. Lisäksi vähennysten kohteena on ollut vanhempi työntekijäkaarti, jonka mukana on hävinnyt paljon sellaista tietoa, jota ilman jäljelle jäävät joutuvat ”keksimään pyörän uudestaan”.
Jatkuvat muutokset organisaation rakenteissa ja työtavoissa vaikeuttavat työstä suoriutumista entisestään, sillä työprosesseistakaan ei ole mitään varmuutta. Nyt asiat hoituvat näin, mutta pian ilmestyy uusi ohje, jonka perusteella ne pitääkin hoitaa aivan eri lailla. Lopulta työt hidastuvat merkittävästi koska on pakko varmistaa, miten asia hoituu ennen sen tekemistä.
Työtehtävien yksitoikkoistuminen on myös luku sinänsä. Yhä useammin työpaikoilla henkilön tehtäväkenttä rajoitetaan vain tiettyyn osa-alueeseen eikä laajoja kokonaisuuksia enää anneta kenenkään hoidettaviksi. Samalla kun tekijöiden näkemys organisaation toiminnasta kapenee, myös työn mielekkyys vähenee tuntuvasti heikentäen siten myös työntekijöiden motivaatiota. Lisäksi työntekijöiden korvattavuus korostuu entisestään.
Johdon etääntyminen suorittavasta portaasta on kuitenkin vakavin osatekijä, johon itse asiassa perustuvatkin kaikki muut työelämän laatua heikentävät osatekijät. Organisaatioiden johto päättää työn tekemisestä ja tehtävien suorittamisesta ilman, että he tietävät, mitkä ovat sujuvan toiminnan edellytykset. Valintojen kriteereinä ovat toiminnan tarpeiden sijaan pikemmin taloudelliset näkökulmat, joiden ehdoilla työntekijöiden määrää vähennetään, organisaatiota trimmataan jatkuvasti vastaamaan yhä kasvavia taloudellisia paineita ja työtehtäviä yksitoikkoistetaan, jotta niiden tekijät olisi helposti korvattavissa uusilla.
Kaoottisesta ja epävarmasta työelämästä voi silti selviytyä: joko vaikuttamalla pelisääntöihin – tätä varten liitot ovat olemassa – tai pitämällä kiinni siitä, mitä meillä on ja huolehtimalla vain niistä asioista, joihin voidaan vaikuttaa.
Osaltani toteutan luterilaista arvomaailmaa suhtautumalla varovaisen positiivisesti tulevaisuuteeni ajatellen, että minulla on vielä työ ja mukavia työkavereita, joiden kanssa voin selviytyä työtehtävistäni. Sen, mihin en voi vaikuttaa, jätän muiden huoliksi. Tässä onkin kenties resepti siihen, miten voi päästä ehjänä eläkkeelle, vaikka työpaikan pysyvyydestä ei ole enää tietoakaan.
Ennio Zuccaro
Kirjoittaja on Helsingin henkilökuntayhdistys HYHYn luottamusmies.